Korona on kurittanut kulttuurielämää kovalla kädellä. Kukaan ei uskonut vielä viime kesänä, että koko kevätkausi 2021 menisi samanlaisten rajoitusten merkeissä kuin kevät 2020. Viimeisimpien tietojen mukaan koronarokotteiden toimitusvaikeuksien takia kansan rokottaminen viivästyy viivästymistään – kuluva vuosi voi olla lopuillaan, ennen kuin valtaosa suomalaisista on saanut rokotteen – ja kaikkihan sitä eivät suostu ottamaan, mikä voi pitkittää entisestään poikkeustoimien aikakautta.
Konsertteja järjestetään ilman yleisöä ja pienillä kokoonpanoilla – kukaan ei tiedä, milloin esim. Arnold Schönbergin Gurreliederin ja Gustav Mahlerin kahdeksannen sinfonian kaltaisia jättiläisteoksia kuullaan seuraavan kerran ”livenä”. Tulevan kesän musiikkifestivaaleja suunnitellaan sillä optimismilla, että koronarajoitukset olisivat poistuneet – kohta vuoden kestäneiden taloudellisten takaiskujen jälkeen kulttuurielämä ei nimittäin kestä toista menetettyä sesonkikautta – sen jälkeen kaikki muu kuin yhteiskunnan rahoittama kulttuuritoiminta joutuu aloittamaan ”kivikaudelta”. Kulttuuriorganisaatioiden ja kulttuurin tekijöiden konkurssiaallon jälkeen nimittäin koko luovan taiteen maailma joutuu aloittamaan tyhjän päältä – ei ole enää niitä eurooppalaisia rikkaita pikkuvaltioiden ruhtinaita, jotka keskiajalta 1800-luvulle rahoittivat suurimman osan jälkipolville säilyneestä suurenmoisesta taiteesta, jylläsi sitten musta surma tai punatauti. Nyky-yhteiskunnan myöntämät korvaukset ansionmenetyksistä eivät riitä lähimainkaan pelastamaan itsenäisiä kulttuurialan toimijoita. Voin ennustaa, että tulevaisuudessa käydään kova jälkipyykki siitä, miksi kaikkia yhteiskunnan toimijoita ei kohdeltu tasapuolisesti rajoitusten ja elinkeinonharjoittamisen tuen osalta. Tilanne ei ole mitenkään perustuslain hengen mukainen. Esim. kulttuuri-, ravintola- ja matkailuala tarvitsevat moninkertaisesti nykyistä suuremmat tuet. Tuskin Sanna Marinin suosio pääministerinä koronakriisin ”hyvästä” hoidosta enää jatkuu sen jälkeen kun ennustettu ja väistämätön konkurssiaalto vihdoin käynnistyy. Katkeria ihmisiä tulee tässä maassa olemaan paljon.
Pukkilan kulttuuriyhdistys ry ei toistaiseksi järjestä tapahtumia. Odotamme varmuutta siitä, että rajoitukset todella loppuvat ja että esim. matkoja ja konsertteja on varmasti turvallista järjestää. Me yhdistyksen hallituksessa olemme vastuullisia emmekä riskeeraa yhdenkään ihmisen terveyttä. Pukkila on toistaiseksi selvinnyt vähällä koronakriisistä – todettuja tartuntoja on vuoden 2020 keväästä lähtien ollut vain 7. Tässä on ollut hyvää onneakin, sillä paljon pukkilalaisia käy työssä pääkaupunkiseudulla, missä virus pahiten jyllää.
Yhdistyksen toiminnassa tapahtuu muutoinkin yksi merkittävä muutos – Arto Luoma ilmoitti äskettäin, että suosittu Jazzpiknik -tapahtumaa siirtyy osaksi Pukkilan kulttuurihistoriaa. Paikalliseen kulttuurielämäämme jää ison kesäisen musiikkitapahtuman mentävä aukko. Nähtäväksi jää, onko kenestäkään täyttämään Arton suuria saappaita tapahtumatuottajana. Saammekohan tilalle pappilan puutarhaan esimerkiksi kesäisen tangokuninkaallisten konsertin? Eivätköhän paikalliset taitavat muusikkomme jotakin keksi! Toivon ainakin niin.
Oma kulttuuriharrastukseni on muuttanut sekin paljon muotoaan. Kuuntelen kotona paljon musiikkia, pääasiassa klassista musiikkia. Tämä teknofani on tainnut kuunnella elektronista tanssimusiikkia viimeksi uudenvuoden iltana, jolloin Yleisradio astui vihdoin viimein nykyaikaan ja järjesti DJ-konsertin! Tosin sitä edeltäneen Helsingin kaupunginorkesterin tallennekonsertin paras kappale oli Giorgio Moroderin – koko teknogenren isän – ”I Feel Love” kappale, joka on yhtä vanha kuin minä. Musiikki on iätöntä ja ajatonta. Joskus sekin, mitä tänä päivänä pidetään hetken elävänä ”käyttömusiikkina” saattaa jäädä elämään vuosisadoiksi. Minulle ”I Feel Love” on yhtä suuri klassikko kuin Grigorio Allegrin ”Miserere” tai Johann Pachelbelin kaanon D-duurissa.
Kirjankustantajia olen tukenut hankkimalla jatkuvasti jatkoa suurelle dekkarikokoelmalleni. Ikävä kyllä lukemiseni on jo useiden vuosien ajan jäänyt sanomalehtien, sähköpostien ja politiikkaan ja työhön liittyvien asiatekstien lukemiseen. Ehkä joskus tulee taas aika dekkarienkin ahmimiselle. Kirjaröykkiöt ovat minulle tärkeitä – vaikka sitten lukemattominakin – pääasia on että ne ovat ympärilläni. Niistä tiedän aina, että jotakin hyvää on odotettavissa ja lähellä.
Olen jäänyt kaipaamaan Lahden kaupunginorkesterin konsertteja, joissa aikanaan kävimme säännöllisesti. Perinne katkesi erinäisistä henkilökohtaisista syistä. Kun korona-ajasta päästään eroon, hankin Sibelius-taloon jälleen kausikortit! Elävän musiikin nälkäni on yltynyt sitä pahemmaksi mitä vähemmän sitä on ollut saatavilla. Sibelius-talon akustiikka on jotakin, mitä ei voi täysin tavoittaa hyvältäkään äänitteeltä – se on päästävä kokemaan paikanpäälle. Kuten myös väliaikatarjoilut…
Voisi olettaa, että koronarajoitusten aikana tälle rakkaimmalle harrastukselleni eli kirjoittamiselle olisi enemmän aikaa. Valitettavasti näin ei ole, sillä puhelimessa kuluu päivittäin aikaa niin paljon, että luovaan työhön keskittymiselle ei ole mitään mahdollisuuksia, vaikka akuutit työasiat eivät painaisikaan päälle. Hyvään kirjoitusvireeseen pääsemiseen menee pari tuntia (keskittymiseen ja tekstin omassa päässä kirjoittamiseen) ja sitten neljä tuntia kuluu intensiiviseen kirjoitustyöhön, ennen kuin ”flow” alkaa heikkenemään. Mieluiten luopuisin koko yrittäjän urastani ja keskittyisin kirjoittamiseen, mutta kuten tunnettua, Suomessa vain kymmenkunta kirjailijaa pystyy elämään pelkällä kirjoittamisella nälkää näkemättä, joten ihan turhaa on unelmoida mahdottomasta. Tuskin monikaan suomalainen pystyy elämään sillä mitä ihan oikeasti haluaisi tehdä. Olisin ollut ylpeä siitä jos olisin voinut nostaa Pukkilaa Suomen kartalle parhaalla osaamisellani kirjoittamisella, mutta taiteiden alalla kaikki on niin epävarmaa, että niin minäkin päädyin vain ”lapion varteen”.
Pukkila profiloitui aikanaan KulttuuriPukkilana. Eräässä Facebook-päivityksessä kaipailtiin niitä aikoja, jolloin Yrjö Siltala ja Åke Almiala – kaksi suurimpiin kuuluvaa pukkilalaista vaikuttajaa – olivat aktiivisimmillaan. Silloin luova kulttuuri oikeasti kukoisti Pukkilassa. Viimeksi kun keskustelimme kuntapäättäjien kesken KulttuuriPukkila-brändistä, totesimme, että se ei ole enää relevantti. Pukkilassa asuu mainioita taiteentekijöitä, mutta Siltalan Yrjön aikojen kultakausi on peruuttamattomasti mennyttä. Kunnan omassa organisaatiossa ei ole yhtään kulttuurintaitajaa, joka ”viran puolesta” pystyisi ylläpitämään kunnan mainetta kulttuuripitäjänä. KulttuuriPukkila -sloganista lienee aika luopua ainakin kuntatasolla. Koivulinnakin rapistuu sellaista tahtia, että ihan hävettää pitää se nykyisellään osana kunnan kulttuurimarkkinointia. Pukkilan kulttuurielämä on yksittäisten toimijoiden, yhdistysten ja yrittäjien varassa – seurakuntaa toki unohtamatta. Se ei ole kuitenkaan asia, josta kunta voisi ottaa itselleen kunnian pitämällä KulttuuriPukkilan osana kuntastrategiaansa. Kulttuuriaktiivisuus on aktiivisten kuntalaisten strategia, josta kiitos ja kunnia kuuluu ainoastaan tekijöille itselleen. Pukkila on itsenäisten kulttuurintekijöiden kunta!
Markus Kalliokivi
Kommentti:
Jazzpiknik syntyi aikoinaan ideastani, kun sain kirkkoherralta luvan käyttää pappilan puistoa tällaiseen tapahtumaan. Kahdeksana vuonna jazzpiknik kasvoi viihdyttäväksi tapahtumaksi. Viime kesänäkin sain bookattua tasokkaan bändin, jonka jäseniä on nähty Suomessa käyneiden jazzin maailmantähtien säestyskokoonpanoissa.
Nyt tulimme kuitenkin siihen vaiheeseen, että tapahtuma olisi pitänyt nostaa seuraavaan isompaan vaiheeseen, koska huomasin väkeä tulevan myös paljon Pukkilan ulkopuolelta. Tätä ”loikkaa” en enää ikäännyttyäni vapaaehtoistyönä päättänyt (tai jaksanut) ottaa tehtäväksi.
Mutta mukavaa, että näinä kahdeksana vuonna olette viihtyneet!
Arto Luoma
P.s. ans’ kattoo, sohvaperunaksi minusta ei ole.