Miten pitääkään lausua hiirenvirnan tieteellinen nimi?
VOI, Sinä mesiangervo, Filipendula ulmaria, kesäisten pientareiden sulostuttaja!
Sinä ja muut flooran edustajat olitte pääosassa Luonnonkukkien päivässä, jota Pukkilassakin vietettiin, kiitos kulttuuriyhdistyksemme. Ensin kirkonmäen biotooppeihin tutustumassa, sitten Koivulinnan varjoisalla puolella kasvikokoelmien, määritysoppaiden ja keskustelujen parissa.
Nostalgia oikein tihkui mielessä, kun puhe kävi kasvien keräämisestä. Oppikoulun alemmilla luokilla tätä opiskeltiin nelisenkymmentä vuotta, 1929-69. Aluksi enemmän, omina kouluvuosinani kolmen kesän aikana yhteensä 80 kasvia.
Kasvit haettiin pihamailta, niityiltä ja metsistä. Kasviyksilöt puhdistettiin. Sitten ne kuivattiin sanomalehtien ja imupapereiden välissä painon alla.
Kukat ja lehdet aseteltiin kauniisti. Pitkät kasvit (kuten vaikka maitohorsma, Chamaenerion angustifolium), taitettiin N-kirjaimen muotoon, että ne mahtuivat arkille. Oli oikeita kasvipuristimiakin, mutta painavat kivet ajoivat saman asian.
Kuivuneet kasvit kiinnitettiin valkoisesta liimapaperista tai myöhemmin teipistä leikattujen kapeiden kaistaleiden varaan kasviarkille, ja niin kauniisti, kuin toistakymmenvuotiaan tottumattomilla sormilla osasi.
OLI paras kerätä vain kasveja, joiden nimen sai varmasti selville. Kasvikokoelmat (kasviot, herbaariot) tarkastettiin syksyllä. Väärä määritys tiesi punakynää.
A4-kokoisen kasviarkin kulmaan kiinnitettiin lappu, missä tiedot kerrottiin. Lappuja, paperiarkkeja, heimopapereita ja kasvikokoelman kansia sai ostaa kirjakaupasta.
Kansiin oli yleensä präntätty ”Kasvisto”, vaikka nimi on huono. Eihän yksi kokoelma koko flooraa kata. Mutta kokoelman kannet voitiin tehdä itsekin kovalevystä.
Nimilapun muoto oli tarkka. Tiedot kerrottiin näin:
”Kallioimarre. Polypodium vulgare. Polypodiaceae. PH, Laukaa, Metsolahti, Pönttövuoren itärinne, kallioinen metsämaa.”
PH tarkoittaa luonnontieteellistä maakuntaa, jonka nimi oli Pohjois-Häme, nykyisin Tavastia borealis. Tyhmä aluejako, ajattelin. Pönttövuoren tunnelin itäpuolella ollaan vähintään puolisavolaisia eikä ollenkaan hämäläisiä.
Alle päiväys ja nimikirjoitus. Nimikirjoituksen kietaisin melko näyttävästi.
KASVIKOKOELMAT toimitettiin syksyllä opettajalle, joka tarkasti ne. Muutaman viikon kuluttua oli tentti.
Kukin oppilas marssi vuorollaan kateederille, romautti kasvionsa opettajan pöydälle ja kääntyi luokkaan päin. Neljäkymmentä silmäparia katsoi vilpittömän vahingoniloisesti, vaikka oma vuorokin oli kyllä tulossa.
Opettaja avasi kansion nyörit, sujautti kämmenensä arkkien väliin sattumanvaraisen nimilapun päälle ja käänsi sivun esiin. Siihen oli lasketeltava kolmen kohdan litania:
”Rönsyleinikki, Ranunculus repens, Ranunculaceae.”
Miten kummassa koulu sai aikaan sen, että vielä puolen vuosisadan takaa muistan kymmenien kasvien tieteellisen nimen ja heimon?
KASVIEN keräys lopetettiin, kun sitä ei pidetty enää tarkoituksenmukaisena, ja kun pelättiin koululaisten nyhtävän luonnonkukat sukupuuttoon.
Ehkä jälkimmäinen perustelu voi joskus pitää paikkansakin.
Mutta kun katson keväistä pihanurmikkoani ja sen voikukkarunsautta (Taraxacum officinale, Compositae), epäilen suuresti. Vaikka poistaisin tänä kesänä viisikymmentä voikukan juurakkoa, ensi suvena niitä on ainakin sata.
Tein siitä kerran runonkin:
Ah voikukka! / Sinä auringon suudelma, maiseman kultainen peite! / Sinä kesän airut! / Ah voikukka! / Sinä juuripeto, sinä puutarhurin tuska! / Sinä tuhannesti harmiteltu!
Entä tarkoituksenmukaisuus? Onko tieteellä oltava pelkästään tuotekehitykseen tähtäävä hyötykäyttö vai onko tieteen valolla ihan itseisarvoinenkin merkityksensä?
Niin tai näin, me kasveja keränneet tunnemme niitä. Kun kuljeskelen puolisoni kanssa kyläteillä, usein testaamme tietojamme, sekä suomeksi että latinaksi. Osaamme näyttää metsästä tyttärentyttärellemme Roosa Vanamolle, minkälainen hänen kuusikossa kasvava kaimansa on, vanamo, Linnaea borealis. Ja voin nyt tässä patsastella tietoineni kuin mikäkin etevyys…
Ja kuka mistäkin hyötyy. Differentiaali- ja integraalilaskentaakin yritettiin ihan tosissaan takoa päähäni. Nyt voin vain sanoa hämärästi muistavani, että olen ehkä nuo nimitykset joskus kuullut…
LOPUKSI otsikossa esittämääni kysymykseen. Hiirenvirnan tieteellinen nimihän kirjoitetaan näin:
Vicia cracca.
Klassisessa latinassa c äännetään kuin suomen k. Samaa suosittivat vuosikymmenten takaisessa määritysoppaassa Koulu- ja retkeilykasviossa tekijät Ilmari Hiitonen ja Arvi Poijärvi. Siis kutakuinkin ”Vikia krakka”.
Eräältä luokkatoveriltani tämä oli jäänyt huomaamatta. Kun hän oli tenttivuorossa, ja opettaja käänsi kasviosta uuden lehden ja peitti nimilapun kädellään, poika täräytti leveällä keskisuomalaismurteella:
”No, sehä oh hiirevvirna, Vissia rassa.”
Mutta oli ulkomaiden kielten ääntämisessä horjuvuutta muutenkin. Runsaat puoli vuosisataa sitten Suomessa oli kovin suosittu italowesterntyyppinen sarjakuvalehti Pecos Bill. Sen nimen jotkut äänsivät ”Pesos Bill”. Ihan kummallista, eikö vain?
Juha Mauno