Edesmennyt kirjailijamme Veikko Huovinen kävi tyrannien kimppuun omilla aseillaan, satiirin ja huumorin keinoin. Hitleristä hän kirjoitti teoksen Veitikka. Stalinista syntyi Joe-setä.
Niissä pannaan tyrannit paikoilleen. Ihmisiä kun ovat hekin olleet, vaikka joskus epäilyttää.
Nauroihan se Stalinkin.
Huovinen kertoo, kuinka neuvostojohtaja oli seurannut kerran kaukaa Jakutiasta tulleen kansantanssiryhmän esitystä. Stalin katseli huvittuneena erityisesti muuatta punaposkista, hersyvän iloista lamuuttityttöä.
Erityisesti siihen aikaan Stalin pelkäsi vainoharhaisesti myrkytysyrityksiä eikä aina luottanut turvallisuusväkensä valikoimiin kommunisteihinkaan. Tänäänkin oli tarjoilemassa uusi ihminen, joka näytti kyräilevän ja salailevan näköiseltä.
Silloin lamuuttityttö tuli hänen mieleensä. Tuollaisen luonnonlapsen luulisi olevan luotettavan. Ja niin tyttöä ei päästetty pois Moskovasta, hänet pantiin kuukauden kokkikurssille ja opetettiin siivoamaan eurooppalaisia huoneita. Tyttö kun oli asunut elämänsä paimentolaisjurtassa ja elänyt luonnonlapsen elämää.
Stalin mielistyi uuteen apulaiseensa niin, että viihtyi keittiössä ruoankäryn, keittohöyryjen, tiskinlemun ja kaatoaltaan löyhkän sakessa ilmapiirissä ja kuunteli paimentolaistytön iloisia kertomuksia, kuten Huovinen kertoo.
”Tytön asuessa ensimmäisiä viikkojaan Stalinin datshassa, Stalin hämmästeli hihkaisuja ja eräänlaisia riemunkiljaisuja, joita tyttö päästeli asioidessaan WC:ssä. Kun tämä toistui taas muutamana aamuna Stalinin ollessa teepöydässä, Stalin kysyi, mitä tyttö oikein kiljui vessassa. Tyttö sanoi hänestä olevan hassua ja hauskaa, kun kakka lähtee viimeiselle matkalleen kosken kohistessa…
Stalinilla oli suu täynnä leipää ja teetä. Kun hän kuuli tytön vastauksen, hänen poskensa pullistuivat pidätetystä naurusta. Mutta ei hän mahtanut mitään, teesuihku lensi hänen nenästään pöytäliinalle, ja kova hohotus seurasi sitä. Hän yski ja kakoi hyvän aikaa nenään ja keuhkoihin menneitä leivänmuruja. Vielä virkahuoneessaan pitkin päivää hän puhkesi äkillisiin naurunpurkauksiin.”
Veikko Huovinen ei kirjoita enää. Mutta varo vain, Putin-setä! Uudet satiirikot ja muut humoristit teroittavat jo kyniään.
HS:n edesmennyt musiikkikriitikko Seppo Heikinheimo kirjoittaa muuten muistelmissaan, kuinka tätä Huovisen Stalin-biogfiaa olisi pitänyt jakaa venäjäksi käännettynä neuvostoliittolaisille Punaisella torilla.
Saatteena olisivat olleet sanat:
”Olkaa hyvä, pieni ja itsenäinen Suomi tervehtii sankarillista neuvostokansaa. Tässä toisenlainen näkökulma Suuren johtajan ja Opettajan persoonallisuuteen.”
Ja Heikinheimo jatkaa:
”Menekki Punaisen torin laidalla olisi tavaton, ja koko homma maksaisi valtiolle vain murto-osan siitä, minkä Sibelius-viikon kyörääminen Helsingistä Moskovaan yhdelle olohuoneelliselle kuulijoita on tullut maksamaan.”
Juha Mauno