On tunnettava historiaa, jotta voi ymmärtää nykypäivää, sitä, mitä maailmassa tapahtuu. Tämä fraasi sopii taas kuohuvaan aikaamme ja kuohunnan alkulähteille Venäjään.
Selittäjiä riittää. Mutta venäläisen kaunokirjallisuuden avulla voi ihan itsekin panna mielikuviaan järjestykseen. Se auttaa ymmärtämään.
Klassikot ovat tietenkin pohjalla. Mutta se venäjäksi ilmestynyt kirjallisuus, mikä kuvaa Neuvostoliiton oloja ja ihmisten elämää Stalinin ajoista Neuvostoliiton hajoamiseen, on avain.
Mestareita on paljon, Solženitsynistä ja Pasternakista lähtien. Tässä otan esiin muutaman ehkä vähemmälle huomiolle jääneen, mutta aiheeseemme hyvin sopivan tekijän ja teoksen, kirjahyllystäni siis.
Anatoli Rybakovin trilogian Arbatin lapset (Tammi) ensimmäisen osan piti ilmestyä jo 1967. Teossarja pääsi julkisuuteen vasta neuvostovallan loppuvuosina, jolloin se myös suomennettiin nopeasti.
Arbatin lapset elää vuodessa 1934. Stalin oli jo vakiinnuttanut itsevaltiutensa. Tekaistut syytökset, mielivaltaiset oikeudenkäynnit ja tuomiot olivat arkipäivää. Rybakov näyttää, miten päähenkilöiden elämä etenee ideologisten ristiriitojen, nuoruuden haaveiden ja arjen realismin keskellä.
Mutta yhtä kiinnostava on teossarjan juonihaara, joka kertoo Stalinin ajattelusta. Rybakov kuvailee laveasti Stalinin tapoja, epäluuloista suhtautumista läheisiinsä, toimintamalleja, ihmisarvon olemattomuutta. Ja muistamme, kuinka Stalin on Putinin idoli…
Yrittäkäämme siis asettua siihen yhteiskuntaan, jota vallankumous sekä innosti että kahlitsi. Voimme jopa ymmärtää seuraavaksi mainitsemassani teoksessa kerrotun anekdootin, joka kertoo ihmisen joutuneen sellaisiin itsesyytöksiin kaiken puhdistuksen keskellä, että hän puuskahtaa:
”Toverit, minä en ole meikäläinen.”
Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon aloitti ”Suuren isänmaallisen sodan”. Siitä on tietenkin kirjoitettu paljon. Vasili Grossmanin mahtavaa eeposta Elämä ja kohtalo (WSOY) ei kuitenkaan voi ohittaa eikä ylittääkään.
Se näyttää nationalismin voiman, ihmisen sankaruuden, jonka pakkovalta särkee, kärsimyksen, johon on tyydyttävä – ja keinon, millä kaikkea hallittiin. Tuon keinon paljastaa vanki Bogolejevin runo: ”Mistä onkaan panssarisi tehty”, / kysyin kilpikonnalta, ja konna vastas: / ”Pelosta, jonka olen koonnut, tietty, / kas, kun se on kaikkein lujin aines!”
Vankileirilläkin filosofoidaan. Grossman kertoo osuvasti vanki Katsenelenbogenin sanoin, miten syyttömyyttä ei turvallisuusviranomaisen näkökulmasta ole:
”Henkilökohtainen syyttömyys on keskiajan jäänne, alkemiaa. Tolstoi julisti, että maailmassa ei ole syyllisiä. Me taas – tshekan miehet – olemme kohottaneet esille korkeimman teesin: maailmassa ei ole syyttömiä, tuomiovallan piiriin kuulumattomia. Syyllinen on se, josta on kirjoitettu vangitsemismääräys, ja vangitsemismääräys voidaan kirjoittaa jokaisesta. Jokaisella ihmisellä on oikeus vangitsemismääräykseensä. Jopa ihmisellä, joka koko ikänsä on kirjoitellut vangitsemismääräyksiä muista.”
Kolmas suositukseni on uusin, Ludmila Ulitskajan Vihreän teltan alla (Siltala). Se alkaa Stalinin kuolemasta, mistä maan suosituin radioääni kertoi kevättalvisena aamuna.
”Silloin äiti säntäsi keittiöstä veitsi toisessa ja peruna toisessa kädessään. Hän ulisi vieraan kuuloisella äänellä, ja Galja luuli hänen viiltäneen käteensä. Verta ei kuitenkaan näkynyt.”
”Sanottiin sairastuneen. Mutta kuollut on, taatusti kuollut! Kyllä sydän sen tuntee!”
Sitten seurasi taas epäselvää voihkintaa, jonka seasta kajahti dramaattinen kysymys:
”Oi voivoi! Mitähän nyt seuraa? Miten meidän kaikkien nyt käy? Miksikä kääntyy?
Isä rypisti otsaansa ja sanoi tylysti:
”No minkä takia sinä ulvot, senkin hölmö? Mitä sinä uliset? Ei se tämän huonommaksi muutu!”
Niin että kestä, kestä. On se huonoa ollut ennenkin.
Vihreän teltan alla on vuosikymmenten läpileikkaus neuvostoyhteiskunnan ja päähenkilöiden hitaasta muuttumisesta.
Se on dissidenttikirjallisuutta, mutta vailla tendenssiomaista paatosta – ja hieman toisin kuin Arbatin lapset, tavattoman hienosyistä, kaunista ja elävää kieltä. Mutta ennen muuta se kuvaa selviytymistä neuvostoyhteiskunnan labyrinteissä, niin aineellisissa kuin henkisissäkin.
Ulitskaja on valinnut kirjansa eräänlaiseksi tunnuslauseeksi kaksi ajatuksia herättävää virkettä Boris Pasternakin kirjeestä Varlam Šalamoville:
”Älkää lohdutelko itseänne ajan väärämielisyydellä. Sen moraalinen vääryys ei vielä tee meistä oikeassa olijoita, eikä sen epäinhimillisyys riitä tekemään sen kanssa eri mieltä olevasta jo sillään ihmistä.”
Kärsimyksen jalostamaa humanismia…
Juha Mauno