Kulttuurin alkulähteillä

Kuvitteellinen novelli, jonka tapahtumat voisivat olla mistä Suomen kunnasta tahansa.

Paikallisen taidegallerian pihalla pidettiin vehreänä kesäpäivänä kokous, jossa pohdittiin kunnan imagon kohotusta. Vehreänä ei ollut enää paikkakunnan muistorikkain koivu, jolle kunnanhallitus oli antanut kaatoluvan. Puuta oltiin juuri kaatamassa, kun ohi ajoi maailman johtavan tietotekniikkayrityksen kantavana voimana aikanaan ollut seniori. – Katkokaa vaan oksat ja jättäkää puu paksumpine haaroineen pystyyn, kehotti tämä eläkeläismies. Hänen kommenttejaan oli opittu arvostamaan kylällä ja näin tapahtui nytkin.

Kuolevasta, pystyssä jököttäneestä koivunpökkelöstä oltiin kunnassa montaa mieltä. Jo toisena gallerian näyttelykesänä puunkuvajaiseen oltiin kuitenkin totuttu ja puu kuului maisemaan, niin kuin yli 100 vuotta oli kuulunut. Yhdestä jos toisesta suusta mainittiin puusta tämän uuden asun yhteydessä sana torso. Paikallisessa kulttuurielämässäkin palkittu torimuusikko ilmaisi suoraan mielipiteensä: -Torsohan se on ilman muuta, jalat ympärileikattu ja kädet katkaistu.

Syntyi ajatus lähteä selvittämään laajemminkin mikä on torso ja voisiko se toimia jonkinlaisena gimmickinä kunnan markkinoinnissa. Entinen kirjastopomo piti pitkän luennon antiikin Rooman patsaista, joista useaa nimitettiin torsoiksi. Joku tiesi Michelangelon Daavid-patsaan historian. Alkuperäinen patsas kärsi vaurioita vuoden 1527 mellakassa. Vuonna 1991 italialainen maalari vaurioitti patsaan vasemman jalan varvasta vasaralla. – Torsohan se on, vaikka ei olekaan koivua, totesi rouva, joka sattui olemaan sukunimeltään paikkakunnan nimikaima. – Eiköhän koota retkikunta ja lähdetään tutustumaan kyseiseen torsoon, paljon matkaillut yrittäjärouva jatkoi.

Retkikuntaan otettiin mukaan mm. eläkkeellä oleva toimittaja, joka lupasi tehdä jutun matkasta. Paikallislehti oli nimittäin saanut vihiä asiasta ja pakkohan jutuntekoon oli suostua. Kuntakin uskoi saavansa matkaa rahallisesti tukemalla uutta imagon kohotusta. – Daavid-patsas on sijainnut aina Firenzessä. Aluksi patsaan sijoituspaikka oli Piazza della Signorialla, mutta se siirrettiin suojaan vuonna 1873 Accademia di belle arti di Firenzen galleriaan. Alkuperäiselle paikalle sijoitettiin patsaan marmorijäljennös vuonna 1910, sinnekö me Firenzeen sitten olemme menossa, uteli senioritoimittaja.

Ciao buona notte, Si si Firenze, we are coming soon, hihkuttiin matkakuumeessa. Paikallinen harrastajakuvaaja oli kuvannut monia otoksia koivusta ennen ja jälkeen torsoutumisen ja antoi kuvat varmuuden vuoksi todistusaineistona mukaan. Itse hän ei halunnut lähteä matkalle. Jokainen retkikuntalainen sai mukana olleilta kirjoittajalta ja kuvaajalta galleriasta ja sen taiteilijoista kertovan juhlakirjan, jota sitten lentokoneessa luettiin innolla, jotta asiat olisivat hyvin muistissa, jos Italiassa ollaan kiinnostuneita. – Osaako kukaan italiaa, kysyi matkalla mukana ollut galleristi. Itse hän opiskeli parhaillaan espanjaa. – Ranskaa kyllä osataan, tuli useammastakin suusta. Akateeminen ”kansankynttilärouva” sanoi osaavansa jotain italiaksi, vaikkei sitä kieltä ollut koulussa opettanut. Rouva oli ollut Umberto Marcato -fani ja kuunnellut aikanaan kaikki muutkin italoiskelmät, mutta on nykyään enemmän jazzentusiasti. – Carusot ja Lanzat ovat olleet Suomessa suuressa suosiossa aikanaan. Small talk on kyllä jotenkin hallussa minullakin, eso beso, frutti di mare, benvenuti, bella bambino, signorina, Si Berlusconi, luetteli etelänmatkoilla kunnostautunut punaviinin ja italiattarien ystävä.

Lento lähti jo varhain ja aamuisella Firenzen lentokentällä oli vastassa siististi hiusöljyllä tukkansa kammannut italiano. – Minä näyttää teille kaikki paikat, sanoi Lorenzo oppaan ominaisuudessa. Naisväen joukossa supatettiin salaperäisesti, Lorenzo oli komea kuin Daavid-patsas. Mies oli asunut aikanaan pari vuotta Helsingissä ja osasi vähän suomenkieltä. – Nyt mennä ensin ja katsoa Firenze opaskierto, sitte syödä anti pasto. Daavidin törsö näkeä sitten ja ilta olla tavernassa, minä tanssittaa, jos signorinat vain tykkää ja tehän tykätä mucho paljon, sanaili Lorenzo.

Daavidin torso nähtiin ja Accademia di belle arti di Firenzen galleriassa syntyi heti mielenkiintoinen kulttuurikeskustelu. – Täällä on kaikki kiveä pihasta ja portaista seiniin, mutta Suomi elää metsästä ja talotkin rakennetaan useimmiten puusta. Meillä torsojen pitää olla puusta, mieluiten koivusta, mutta muukin lehtipuu käy, sanaili matkaseurueessa mukana ollut metsä- ja maatalousyrittäjä. Ja kirveellä tai moottorisahalla tehtyjä, ei niin fiinejä kuin täällä Italiassa, hän jatkoi. – Mitä jos luomme kotikunnasta ”torsolandin”, vitsaili mainosalallakin ansioitunut torimuusikko. -Torso on sama sana monen maan kielessä, voimme näin saavuttaa kosmopolitistisen maineen ja imagon.

Firenzessä oli paljon nähtävää ja vain osa ehdittiin kiertää seuraavana päivänä. Joku olisi halunnut vielä Riminin hiekkarannoille, joku San Marinon pikkuvaltioon, joku Roomaankin, joka oli muutaman tunnin bussimatkan päässä. Aikataulu oli kuitenkin kireä ja kunnan avustus ei mahdollistanut muutoksia suunnitelmaan. Varsinkin pari rouvaa, jotka olivat ruokakulttuurista kiinnostuneita olisivat halunneet Toscanaan syömään Tortino di Carciofin. Lentokoneeseen siirryttiin lopulta viime tipassa kulttuurikylläisin mielin ja kova oli kilinä, kun menomatkalla lentoyhtiöltä tilatut ja penkeillä odottamassa olleet ostokset siirrettiin käsimatkatavarasäilöihin.

Yllätys odotti saavuttaessa Vantaan lentokentälle. Kunnan linja-autoyrittäjän ilmastoitu ja muutenkin hyvinvarusteltu bussi oli odottamassa matkaseuruetta täysine baarikaappeineen. Vielä suurempi yllätys oli, kun bussissa odotti koko kunnanvaltuusto kunnanjohtajan kera. Heillä oli ollut lentokenttähotellin auditoriossa ”Feeling strong” -työhyvinvointiseminaari ja halusivat tietenkin vastaanottavaisina kuulla heti kokemuksia matkasta. Bussi suuntasikin lentokentän lähellä sijaitsevaan yökerhoon, jossa esiintyi sattumalta kotikunnasta tuttu tangokuningas.

Kulttuurimatka ja yökerhossa vietetty voimaantumishetki olivat niin onnistuneita, että aluksi leikillään esitettyä torsoideaa päätettiin viedä kunnassa eteenpäin. Ei aikaa, kun huomattiin henkilökunnassa resurssipulaa. Kuntaan palkattiin sitten tapahtumamoderaattori ja hänelle kaksi assistenttia. Myös tiedottajan palkkaamisesta tai viestinnän tilaamisesta projektiluontoisesti ulkopuoliselta markkinointiviestintäyrittäjältä keskusteltiin. Asia jäi pöydälle. Lisäksi torsojen valmistamiseen palkattiin paikallinen moottorisahayrittäjä. Tosin palkkioksi luvattiin vain polttoainetta ja torsojen teossa yli jäävät oksat, joista sai hyviä polttopuita tai hake-energiaa. Joku ehdotti kansalaisopistoon italiankielen kurssia, jossa pääpaino laitettaisiin torson huulet töröllä lausumiseen oikeaoppisesti.

Tässä kävi sitten jonkin ajan kuluttua niinkuin monessa hyvässä projektissa. Alkuinnostus hiipui, pääosa määrärahoista käytettiin suunnitteluun ja ihmisten mielenkiinto asiaan lopahti. Ketään ei kuitenkaan irtisanottu. Onneksi gallerian pihalla komeilee se alkuperäinen koivun torso ja matkalla ollut mainosmies rakentelee parhaillaan omaa torsoa vanhasta hopeapajusta joenrantaan. Erään kylän ”siltarumpupolitiikalla” saatiin aikaan sillan iso saneeraus, mutta vanha puuntorso säilyi uudenkin sillan kupeessa. Entisen kunnanhallituspomon kodin lähettyvilläkin tien reunassa kuuluu komeilevan koivuntorso. Ehkä muitakin löytyy…

Arto Luoma