Viime syksynä (2018) edesmennyt Arto Paasilinna syntyi 1942 sisarusparveen, josta tuli neljä kirjailijaa. Lähtökohdat olivat niukimmat mahdolliset. Petsamosta evakkoon joutunut perhe ajautui asutustilan asujaksi Tervolan Varejoelle.
Veljessarjaa ei opinnoilla pilattu. Artokin kävi kuusi vuotta kansakoulua ja kaksi vuotta kansankorkeakoulua. Hänen kielitaitonsa oli vain suomi.
Arto Paasilinnasta tuli ensin toimittaja. Työ kouli häntä. Hänellä oli suunnattomasti ideoita. Hän kirjoitti nopeasti. Hänen tekstinsä on lyhyttä, sulavaa ja tarkkaa. Oma teksti ei ollut hänelle pyhää, vaan hän oli valmis muokkaamaan, lisäämään ja poistamaan. Ja vaikka hän oli boheemi, hän piti aikatauluistaan kiinni. Dead line oli välttämätöntä toimittajan työssä, ja sen hän ymmärsi kirjailijanakin.
Paasilinna oli kirjailijana kuin kone. Vuosina 1974 – 2009 ilmestyi romaani joka syksy, kahta poikkeusta lukuun ottamatta, yhteensä 35. Laatu vaihteli. Arvostelijat kiittivät ja väheksyivät – mutta kansa osti. Isänpäiväksi, joululahjaksi…
Vuonna 1976 Paasilinna kertoi Me Naiset -lehdessä ensi kertaa kirjallisuutensa lajin. Se oli ”hyperbolaa”, jonka haastattelun tehnyt toimittaja suomensi näin:
”Armoitettua liioittelua, kuten suuren Gargantuan hirmuisia seikkailuja lukeneet tietävät.”
Tähän on helppo yhtyä. Paasilinna oli tarinankertoja ja humoristi, ja hän käytti suvereenisti liioittelun keinoja. Mielikuvitus suolsi episodeja, jotka kirjailija iski joustavasti paperiin. Liioittelusta tuli yhä suurempi osa hänen omaakin luontoaan. Hän rehenteli ja sikailikin menestyksellään ja rahoillaan.
Kun hän kerran oli saanut ennakkomaksuna nipun viidensadan markan seteleitä uudesta työstään, hän meni kantaravintolaansa, otti setelin, repi sen silpuksi ja sanoi:
”Katsokaa köyhät.”
Koko Paasilinnan kirjallisuus on kiinni juonessa ja sen kehittelyssä. Voisi kuvitella, että Paasilinna on pohtinut alun ja antanut sitten mielikuvituksensa viedä. Mutta hänellä saattoi olla hyvinkin tarkka synopsis, niin tarkka, että hän etukäteen oli pannut ylös millimetripaperille, mitä missäkin luvussa tapahtui.
Arto Paasilinnaa on käännetty suomen kielestä Kalevalan ja Mika Waltarin ohella eniten. Käännöskieliä on jo yli 40. Vuoteen 2007 mennessä 20 Paasilinnan teosta oli käännetty eri kielille. Eniten käännöksiä ovat saaneet Jäniksen vuosi, Ulvova mylläri, Hirtettyjen kettujen metsä sekä Hurmaava joukkoitsemurha. Teoksia on myyty maailmanlaajuisesti jopa kahdeksan miljoonaa. Suomalainen myynti ylitti jo vuonna 1989 miljoonan, ja sen jälkeen Paasilinnalta ilmestyi vielä parikymmentä romaania.
Silti hän ei ole ollut koskaan edes Finlandia-palkinnon saajaehdokkaana.
Maailmanmenestys alkoi Jäniksen vuodesta – ja sekin sattuman kauppaa ja vasta 15 vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen. Kirja sai Ranskassa käsittämättömän hienot arvostelut. Siitä kirjoittivat kiitellen laatulehdetkin Le Mondea ja Le Figaroa myöten.
Menestys poiki uusia käännöksiä ja kielialueita. Paasilinnasta tuli Euroopassa nopeasti suuri kirjailija ja filosofi. Hänen esiintymisensä olivat suosittuja. Hän osasi vain suomea, mutta siitäkin tuli jonkinlainen myyttinen osa miehen kirjailijankuvaa.
Kirjahyllyssäni sattuu olemaan Ulvovan myllärin saksankielinen taskukirja. Sen takakanteen on lainattu Wiener Zeitungia – maailman vanhinta sanomalehteä – näin:
”Arto Paasilinna kuuluu samaan merkittävien eurooppalaisten nykykirjailijoiden riviin mihin Cees Nooteboom, Hugo Claus tai Manuel Vazquez Montalban.”
Nooteboom ja Claus on mainittu Nobel-ehdokkaina…
Kun Onnellinen mies ilmestyi ranskaksi 2005, Le Figaro kirjoitti: ”Onnellinen mies on moraliteetti ja vertauskuva Voltairen hengessä. Ja sen kirjoittaja on taikuri. Niin kuin Borgess olisi saattanut sanoa: tässäpä kirjallinen hekuma.”
Silti ainakin minulle on täysi mysteeri, miksi Paasilinnan teokset ovat saaneet sellaisen suosion ympäri maailman. En näe niissä sitä kirjallista suuruutta, mitä ulkomaisissa arvioinneissa kuulutetaan. Ne ovat helppolukuista viihdettä. Sankarit yleensä voittavat, ikävät, pikkumaiset, ahdasmieliset ja muut epämiellyttävät ihmiset saavat palkkansa. Kirjailija osoittaa myös omat antipatiansa ja ennakkoluulonsa.
Mutta ehkä ulkomailla Paasilinnan kirjoissa nähdään eksotiikkaa, salattuja allegorioita, pienen ihmisen taistelua kanssaihmisten ilkeyttä ja yhteiskunnan kylmyyttä vastaan, jotain erikoista ihmisen ja luonnon suhdetta…
Uskon kuitenkin, että mies olisi pystynyt parempaankin, jos hänen oma ahneutensa ja kustantajan (WSOY) ahneus eivät olisi vaatineet keskinkertaisuutta joka vuosi.
Nyt hän ei Nobel-luokkaan yltänyt, ei lähellekään.
Hänen kirjallinen loppunsa oli säälittävä. Uintionnettomuus, alkoholismi ja ikä olivat ottaneet jo osansa, mutta uutta piti tehdä.
Paasilinnan viimeiseksi jäänyt romaani Elävänä omissa hautajaisissa olikin hyväksikäytetyn vanhan miehen tekele, jonka kustantaminen oli ruma teko.
Juha Mauno
Voit kommentoida blogia oikealla ylhäällä olevalla palautelomakkeella. Kommenttisi ja nimesi lisätään harkinnan mukaan blogin yhteyteen. Mainitse kommentin yhteydessä blogin nimi.