ANTTI TUURI oli lukupiirimme syyskuun kirjailija. Hän on yksi harvoista suomalaisista, joka on elättänyt itsensä kirjailijan ammatilla.
Tuurin kielen yksi tuntomerkki on epäsuora kerronta. Hän on kirjoittanut monta kirjaa ilman yhtään repliikkiä, vain epäsuoraa kerrontaa käyttäen. Sitä voi näin teoreettisesti taivastella, mutta lukukokemusta se ei haittaa.
Tuurin kieltä on kuvattu insinöörimäiseksi, tarkaksi ja taloudelliseksikin. Kirjailijan uransa alkuaikoina hän käytti myös suoraa esitystä, mutta löysi oman tapansa nopeasti.
KYLLÄ Tuuri myös replikoinnin mestari on. Mainiot esimerkit ovat hänen näytelmänsä, harvemmin luetut. Vaikkapa Maakunnan mies (1986) on myös taidokas ja rehevä Etelä-Pohjanmaan murteen ja myös eteläpohjalaisen luonteen ylistys.
Päähenkilö on voimansa tunnossa oleva yrittäjä, joka viettää 50-vuotispäiväänsä:
”Kyllä kuule kelapaa kattella taaksepäin. Ja ethenkinpäin. Mun elämä on selevä ja kirkas niinkun Pohojanmaa: maa luja ja taivas korkia. Ja poika itte kun herra ja taloo niinkun linna.”
Ja:
”Näittäkö te, mitä lehereskin kirijootettihin. Tairettihin sanoa vähän niinkun merkkimiäheksi? Ilakas.”
Tuuri on tavoittanut myös eteläpohjalaisen uhon muhevasti, sopivasti liioitellen. Mutta ennen muuta hänen murrekielensä on herkullista, mestarin kynästä. Lehti, jossa kirjoitettiin, on tietysti Ilkka, mutta senkään inessiivi ei ole maakunnan murteessa kirjakielen mukaisesti Ilkassa eikä edes Ilikassa vaan Ilakas.
Eteläpohjalaisuus onkin oma lukunsa. Kun sittemmin professorin arvonimen saanut Kari Hokkanen valittiin 1980 Seinäjoella ilmestyvän Ilkan päätoimittajaksi, hän sisäisti uuden identiteettinsä niin, että ryhtyi ennen pitkää naureskellen sanomaan:
”Olen ollut jo kymmenen vuotta syntyperäinen eteläpohjalainen…”
Kumma kun Parikkalassa syntyneen ja Keski-Suomessa vaikuttaneen Hokkasen edes valitsivat…
ANTTI TUURI on kirjoittanut myös muutamia matkakirjoja. Ne voivat tuntua kirjailijan välitöiltä, mutta ovat mielenkiintoista kulttuuri- ja aikalaishistoriaa. Ja kun kirjailijan tehtävänä on kirjoittaa, se riittää motiiviksi.
Muuttunutta Saksaa rautaesiripun kaatumisen jälkeisinä vuosina tarkasteleva Neljännen valtakunnan vieraana ajoittain hätkähdyttää. Äärioikeiston voimakas nousu ja väkivaltaisimmat teot osuivat juuri 1990-luvun alkuvuosiin. Tuuri kirjoittaa, kuinka aamun lehdessä kerrotaan, että juutalaisia perheitä muuttaa Saksasta jo pois.
”Liian monet asiat alkavat muistuttaa kolmekymmentäluvusta, eivätkä juutalaiset enää halua jäädä katsomaan, jatkuuko tapausten kulku myös samanlaisena kuin silloin.”
Mutta niin ajat muuttuvat nopeasti, että Tuurikin käyttää sanoja ”neekeri” ja ”mustalainen” 1995 ilmestyneessä kirjassaan.
Lohdullista tai ei, mutta hänen toimittajaystävänsä rauhoittelee, että vaikka Saksalla on vaikeita aikoja edessään, ystävä ei kuitenkaan usko, että saksalaiset kolmannen kerran kuluneen vuosisadan aikana aloittaisivat maailmansodan.
Aikaa vuosisadan loppuun oli liian vähän, viisi vuotta vain…
Onkin hyvä muistaa Saksan Venäjä-politiikkaakin arvioitaessa, mikä hirmuinen painolasti tällä kansakunnalla on repussaan. Se on painanut Angela Merkelin ratkaisuissa, ja se vaikuttaa myös tänään.
Historiattomasta näkökulmasta Saksan politiikka on ollut väärää. Saksa on sitoutunut liiaksi epäluotettavaan Venäjään. Mutta toisen maailmansodan muistoa vasten rauhanomainen yhteistyö on sittenkin, melkein viimeiseen asti, yrittämisen arvoista.
Kyllä kirjailijoita tarvitaan avuksemme näkemään syvemmälle ja pidemmälle, Antti Tuurin tapaan.
Juha Mauno