Suomalaisen Kirjallisuuden Seura järjesti kolmatta kertaa valtakunnallisen Suomalaisen päivä -kirjoitustapahtuman 2.2.2019 ja pyysi pitämään päiväkirjaa yhdestä päivästä.
Kerro, mitä lauantaina 2.2.2019 tapahtui, keitä tapasit, mitä ajattelit ja miltä tuntui. Mikä jäi harmittamaan, mitä toivoit, mitä odotit? Mitä haluat muistaa päivästä myöhemmin tai kertoa siitä muille? Tapahtuiko lopulta mitään ja mitä ihan tavallisesta päivästä jää jäljelle?
Seuraavassa Ailan näkemys päivästään 2.2.2019
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkistaman kirjoituspäivän kunniaksi kirjoitin päiväkirjan helmikuisesta lauantaipäivästä 2019 (Aila Pukkila)
Herään valkoiseen aamuun ennen kahdeksaa. Käsittämättömän valkoista ajattelen, kun katson makuuhuoneen ikkunasta joelle. Porvoonjoki avautuu pihamme edessä kuin järvimaisema – vastarannalla näkyy iäkkään emeritapankinjohtaja -rouvan kodista pilkottavat valot. Se on kuin jonkunlainen toivotus, että hänelle on aamu alkanut edes suurin piirtein ongelmitta. Siirryn kylpyhuoneen puolelle ja jään seisomaan ikkunan luo. Näkymä joelle avautuu yhtä kauniina. En ole väsynyt katsomaan sitä. Jokainen aamuni alkaa samalla tavoin, vain maisema ikkunanäkymässä hiukan vaihtuu, sään ja vuodenaikojen mukaan.
Peseydyn ja pukeudun, arkisen mukavasti, mutta ei tylsästi, ajattelen ja poimin käteeni puuhelmistä punotun intialaisen norsuriipuksen – tai eihän se riipus ole, vaan käsityönä tehty pukukoru päätän, kun en parempaakaan nimeä keksi. Olin ostanut sen lähes parikymmentä vuotta sitten Intian Goasta, lomamatkalta, jonne olin lähtenyt elämän käänteiden väsymyksestä uupuneena.
Goassa hotellin eksoottinen puutarha allasalueineen oli ollut rauhallinen ja sen erikoisuus, laadukas terveydenhoidollinen osasto, oli yksi syy matkakohteen valinnalle.
Päivittäin vietin kolmen tunnin session alueen reunamilla sijaitsevalla hoito-osastolla, kuumaöljykäsittelyä, joogaa ja rentoutumista.
Loman viimeisenä päivänä löysin norsuriipuksen pienestä käsityöläismyymälästä – ja se matkasi mukanani Suomeen. Sen kummempaa tragediaa tai gloriaa siihen ei liity, mutta edelleen se tuo hyvää mieltä, on jonkunlainen talismaani, vaikken taikauskoiseksi tunnustaudukaan. Edelleen – lähes kaksi vuosikymmentä myöhemmin – se on uskollinen arjen piristäjä pukukoruna, ellei tilanne edellytä muunlaista asustusta.
Arkiaamuisin puoliso tekee marjasmoothien valmiiksi – viikonlopun aamiaiset menevät hiukan pidemmän kaavan mukaan. Päätämme vielä juoda kahvit, jatkaen alueen lehtien ja Helsingin Sanoman lukurupeamaa, mikä jatkuu kiireettömänä, kunnes normaalisti hän ilmoittaa lähtevänsä hakemaan viikonvaihteen iltapäivälehdet. Kävellen se on pieni virkistävä lenkki, pari sataa metriä per suunta, muutamat tuttujen kanssa tervehdysten vaihdot ja kotiin jatkamaan sanomalehtikatsausta sanaristikkoineen, radiosta kuuluu Ylen ykkönen.
Jonkun mielestä tylsää – minun mielestä ei. Referoimme uutisia, kommentoimme, syvennymme johonkin artikkeliin…
Muistan taannoisen naistuttavan, vuosikymmenen takaa, kuinka hän katsoi hiukan ”vinoon” – ei ehkä kateellisesti mutta kuitenkin: ”Teillä on sentään yhteinen kieli”.
Hänen miehensä oli Iranista, he olivat tavanneet opiskeluikäisinä Ranskassa ja vuosikymmenten yhteinen elo Suomessa oli muotoutunut suomalaiseksi, mutta hän koki ns. sävyeron, joidenkin nyanssien puuttumisen. En jaksanut pysähtyä aiheeseen. Turha miettiä – hän oli sävynsä valinnut – oliivi-ihoiselta näyttävän hurmurin. ”Jos jonkun pitkät lauantaisessiot päivälehtien äärellä askarruttaa – pitänee keksiä korvaavaa”, kuittasin pohdinnat. Pikkuhiljaa loittonimme, ehkä ajatuseroon oli muitakin syitä?
Tein poikkeaman normilauantaihimme ja mietin lähteväni Hyvinkäälle katsomaan vanhinta veljeäni, joka on ollut lähes 10 vuotta hoitokodissa. Mies sanoi hänellä olevan asiaa Hyvinkään musiikkiliikkeeseen, joten lähdimme yhdessä.
Veljeni tarvitsee ympärivuorokautista hoitoa, syynä osittainen halvaus ja infarktin jälkiseurauksena jalkojen amputointi – mutta pää – se hänellä on terävän oivaltava.
Kuluneet vuodet ovat menneet hämmästyttävän tasaisesti. Sisko on ensisijaisesti asioiden hoitaja, minä toissijaisesti, toinen veli osin ulkomailla asuvana käy myös.
Isoveljeämme pienet lähimuistiongelmat eivät rajoita kuin itse mainitseminaan – sillä meitä paremmin hän latelee ulkomuistista niin paikat kuin vuosiluvutkin. Halutessaan hän pääsee muiden hoitokodin asukkaiden kanssa ns. oleskelutilaan, jossa on iso TV sohva- ja pöytäryhmineen, jonka ääreen viedään pyörätuolissa. Hän viihtyy myös yksin isohkossa huoneessaan ja toispuolinen halvaus mahdollistaa onneksi TV:n kaukosäätimen käytön, vaihtelua tuo myös pistäytymiset ja hoitotyön lomassa keskustelut. Olen huomannut hoitajien juttelevan hänen kanssaan mielellään, koska veli vastaa mutkattomuuteen mutkattomasti. Henkisesti läsnä olevana hän herättää mielenkiinnon ja syntyy monenlaisia ajatuskuvioita. Omahoitajissa on ollut hyviä, sydämellinen Irina ja esim. turkkilainen Hasan, joka on kohtelias ja huumorintajuinen mies – ja jonka kanssa veljellä on kuulemma omat ”sisäpiirivitsailut”. Veljen elämään tuli vuosia sitten aivan uutena kiinnostuksena klassisen musiikin kuunteleminen, jota tulee Teemalta joka päivä.
Kaksi hoitajaa tuli juuri veljen huoneeseen, he olivat tuomassa ruokaa ja alkoivat tehdä pöytään tilaa. Veljellä oli vielä kädessään tuomani, tyhjäksi juotu, mansikkasooda. Se on aina tuomiseni, sillä mansikka- tms. juoma on paitsi hyvää, myös helppo nauttia. Aikoinaan veli hiukan arvioi kannellista pillijuomaa – hän voisi juoda mukin reunasta – mutta kun kerroin, että hei, nykyisin on trendikästä kuljeskella cityissäkin ko. mukien kanssa, hän liittyi luontevasti ”trendijoukkoon”.
Palasin ovelta katsomaan, veli kuului selittävän, että hänellä on tapana nauttia ”aperitiivi ennen ateriaa…”
Lähdin hyvän tunteen saattelemana pois, turkkilainen hoitaja vastasi iloisesti hyvän viikonlopun toivotukseen – joku muukin…
Mietteissäni pysähdyin jälleen kerran ns. huonoon omatuntoon; pitäisi käydä useammin. Toisaalta helpoksi käymisen tekee se, että veli ei koskaan arvioi ”…koska viimeksi tms…” vaan aina on helppo tunne tulla käväisemään.
Viivyin veljen luona runsaan tunnin – ja sen jälkeen Mäntsälän Citymarkettiin. Siellä on hyvät valikoimat ja kahvio, jonka kahvi on vähintään kelvollista, joskus jopa nautittavan hyvää, palvelutiskiltä voi ostaa, lounaan korvaavan täytetyn chiabattapatongin ja auto sulaisi P-hallissa, joten ei huono asia sekään.
Kiireettömästi tutkimme valikoimia ja ostokäyttäytymisemme on mukavan mutkaton. Kumpikaan ei hätäile, vaan katselemme kaikessa rauhassa palvelutiskiltä yhtä, juustohyllystä toista, välillä toinen täydentää vihannes- ja hedelmäpuolelta jotain, toinen valikoi vapaita kananmunia…
Kiireettömyys – sehän päiväkirjasta välittyy. Olen elänyt noin 50 vuotta kiireen määrittämien aikataulujen mukaan. Aika on kulunut iloisessa oravanpyörässä, kun on ollut pakko. Nyt ei pakkoa ole, nautin siitä.
Erityisesti kiireetön lukeminen on huippujuttu. Ennen ehdin lukea vain pintapuolisesti sanomalehdet, ammatilliset julkaisut tarkemmin, mutta muu lukeminen jäi miltei täysin.
Nyt nautin sanoista, hyvistä kolumneista, hyvin käännetyistä kirjoista…
HS:n kuukausiliitteen jotkut jutut pysäyttävät pohdiskelemaan. ”Kiinalaiset tulivat”, on tämän viikonlopun yksi sellainen.
Kiinan Suurlähetystö Helsingissä oli ollut asiakkaani jo vuodesta 1986. Olen ensimmäisen kerran käynyt Kiinassa v. 1997 ja useita kertoja sen jälkeenkin, joten mielikuvat Kiinan muuttumisesta ovat todempia kuin monella muulla. Senkin takia HS:n artikkeli kiinnosti erityisesti.
Istun alakerran salissa ja otan nojatuolissa paremman asennon – ihana tämä lauantai-ilta. Ulkona hämärtää ja kuu kumottaa. Vai onkohan se katuvalo tai vastarannalta kajastava ulkovalo? Onneksi valoa kuitenkin.
Yllättäen minun on hiukan kylmä. Aika miettiä iltapalaa. Lounaskahvien kanssa syöty Ciabattapatonki antaisi tilaa jollekin varsinaista ateriaa pienemmälle. Juustoja, keksejä, viikunahilloa, oliiveja, paprikaa ja kirsikkatomaatteja, ehkä kaapista löytyy jotain muutakin…
Nostelen tarpeita jääkaapista ja mies alkaa asetella niitä kauniisti esille. Hän on visualisti, puolet nautinnosta voi kokea silmillään, toisen puolen makuaistin kautta.
Salin pitkä pöytä on yksi kattauspaikoistamme, yläkerran TV-huone toinen. Siirsimme TV:n tarkoituksella yläkertaan, jotenkin taustaäänenä se alkoi hallita liika elämäämme. Nyt sitä ei napsauta päälle tavan vuoksi, vaan lähtee yläkertaan tarkoituksella, ohjelmakin on yleensä valmiiksi katsottuna.
Ollessamme kahden, salin pöydän äärellä tehdään muutakin kuin keskitytään aterioimaan. Tilanteen mukaan saatuvilla on aina lehtiä ja kirjoja.
Otan HS:n kuukausiliitteen, siirryn mukavaan nojatuoliin ja jatkan monisivuisen ”Kiinalaiset tulivat” -artikkelin lukemista. Tästä Pasi Rutanen kertoili yli 20 vuotta sitten, Kiinan huikeasta kasvusta, yleisesti sitä ei vain uskottu vielä silloin. Rutanen oli Suomen suurlähettiläänä Pekingissä ja olimme olleet hänen vieraanaan lähetystössä. Kirjoitin silloin vierailustamme oman toimialajärjestöni, Kirjapainoteollisuuden Työnantajaliiton, Gutenberg -lehteen, jonka päätoimittaja olin. Rutanen oli kertonut, että mm. matkapuhelimille tulee olemaan Kiinassa iso markkina, Ericsson oli rakentanut jo silloin sinne tehtaan, Nokia eteni vasta paljon myöhemmin. Pääsimme tutustumaan myös oman alamme pariin kohteeseen, neuvotteluhuonetta pidemmälle – latomoon ja painosaleihin. Mielenkiintoista, totesin silloin ja totean vieläkin. Se matka jäi lähtemättömästi mieleen, vaikka monet koti-Suomessa yrittivät ”pudottaa maan pinnalle”; olitte sitten koiria syömässä…
Sanoin etten kaikkea tiedä mitä söimme, mutta ainakin ruoka oli hyvää – Pekingin ankka kruunasi lähtöillallisemme.
Sanoin etten elä muistoissa ja se on totta, vaikka em. muuta osoittaakin. Kuukausiliitteen artikkeli niihin vei – muistoihin. Ihanaa että on saanut kokea niin paljon erilaisia asioita.
Hyviä ja huonoja, mutta voittopuolisesti opettavaisia. Onni on olotila ja ainekset uskon löytyvän, jos on tahtoa.
Hämäryys on vaihtunut pimeyteen. Kerään lukemiset pinkaksi pöydälle, tästähän on hyvä jatkaa huomenna. Myöhäisuutiset alkavat näköjään juuri. Menen yläkertaan ja katson ne.
Huomispäivän kalenteri näyttää mukavia asioita, aamun aloitan salilla ja klo 12 alkaa Vanhusneuvoston kokous.
Mielenkiintoinen päivä tämä Suomalaisen päivän jälkeen eletty lauantai.
Aila Pukkila