”Kyltyyri! Kyltyyri! Kyltyyri!”/ Tuo huuto on Suomessa syyri,/ Mut mikä se on se kyltyyri?/ Kas, siinäpä pulma on jyyri./
Se on yhdelle ooppera-kyyri,/ taas toiselle Tukholma-tyyri,/ Duncan, Forssellin figyyri/ tai Parisin polityyri./
Tuhatkarvainen on kyltyyri –/ se on Kiinassa Kiinan myyri –/ mut Suomessa Suomen kyltyyri/ tuon kaiken on karrikatyyri./”
Näin kiukutteli suuri runoilijamme Eino Leino kokoelmassaan Tähtitarha, joka ilmestyi 1912. Leino pilkkasi suomalaista kulttuurielämää, vaikka oli itsekin osa sitä. Diplomaatti hän ei ainakaan ollut. Hän anoi jopa Viron kansalaisuutta pettyneenä kohteluun, jota Suomessa sai.
Mutta pääkysymystä on kyllä pohdittu. Mitä se kulttuuri oikein on?
Määritelmiä on miljoona. Laajasti ottaen se on oikeastaan kaikkea inhimillistä toimintaa. Rajatkaamme ajatuksiamme nyt niin, että sovimme sanomalehden kulttuuriosastoon.
Sellaisia ei tosin menneinä vuosikymmeninä ollut. Hengenviljelyä käsitelleiden sivujen päällä saattoi olla vinjetti ”Kirjallisuus ja taide”. ”Taide” oli kuvataiteita, klassista musiikkia, teatteria, oopperaa, balettia. Pelkkä sana ”kirjallisuus” on niin juhlallinen, että sen piiriin ei kaikenlaisia sepustuksia hyväksytty.
Mutta aina on kapinoitu.
Muuan mielenkiintoinen ilmiö oli 1920-luvun Euroopan kulttuurielämää villinnyt dadaismi. Se pilkkasi yleisöä ja ivasi pikkuporvarillisuutta, ja sen kimppuun käytiin totisesti ja armotta. Sitä yritettiin ymmärtää sellaisena, minä se näkyi. Ja se näkyi päättömyytenä.
Dadan olemusta luonnehtii vaikkapa kuvataiteilija Kurt Schwittersin tokaisu: ”Kaikki, mitä taiteilija sylkee, on taidetta.”
Dadan päättömyydestä kertoo anekdootti.
Viulisti ja säveltäjä Arvo Hannikainen, P. J. Hannikaisen poika muuten, esiintyi myös runoilijana 1920-luvun Pariisissa. Hän oli dada-kuumeen aikana esittänyt muutamassa kahvilassa ”jylhällä äänellä ja draamallisen paatoksen myötä”improvisoidun runon. Esiintyminen oli jättiläismenestys.
Hannikainen lausui suomeksi. Juoni olikin siinä. Runon teksti ei näet ollut kaksinen, vain lukusanat yhdestä kymmeneen. Niillä hurmattiin pariisilaisyleisöä, kun se ei ymmärtänyt, mitä kuuli.
Mutta ”kulttuurin” rajat laajenivat ja madaltuivat. Moni meistä eli nuoruuttaan, kun Helsingin Sanomat kirjoitti vielä ”pitkätukkaisista soittajapojista” ja tarkoitti Beatleksia – eikä oikein tiennyt, millä palstoilla tällaista hömppää julkaisisi.
Vähän kerrassaan rock and roll, Olavi Virta, sarjakuvat, sirkus, performanssit ja kaikki siltä väliltä hyväksyttiin kuitenkin osaksi arvostettua kulttuurijulkisuutta.Kansankulttuuri ja populaarikulttuuri ovat paitsi hovikelpoisia, jo enemmänkin osa virallista kaanonia kuin jotain uutta ja virkistävää.
Uusin päivitys luettiin HS-kulttuurista 5.11. Erään otsikon mukaan ”Videopelit ovat nyt kunnianhimoista taidetta ”. Käsitteet ”taide” ja ”kulttuuri” – niin kuin monet muutkin termit – ovat yhä enemmän ikäpolvisidonnaisia.
Myös rajauksista keskustellaan nyt enemmän. Muuan suosittu hokema sanoo, että kulttuuri ”tuottaa hyvinvointia”. Kyllä, kyllä – mutta sen täytyy tuottaa tarpeen tullen myös pahoinvointia. Ei kai muuten voi käsitellä esimerkiksi ihmisen pahuutta – sotia ja julmuuksia – kuin tuottamalla myös pahoinvointia?
Itse seisoin kerran Kiasman Ars-näyttelyssä erään teoksen edessä. Ruostuneeseen polkupyörään oli sidottu kymmenittäin tyhjiä, valkoisia, muovisia mehukanistereita. Koin jonkinlaisen kulttuurisen valaistuksen ja henkilökohtaisen helpotuksen hetken:
Jos joudun joskus työttömäksi toimittajan töistä, voin aina ryhtyä nykytaiteilijaksi! Tärkeintä on idea. Varsinkin ”taiteellisten installaatioiden” mahdollisuudet ovat pohjattomat.
Mutta pyydän nyt tässä samalla anteeksi kaikilta taiteilijoilta…
Taitaa olla turha rakennella raja-aitoja. Mutta pitäisikö silti löytää jotain, jonka avulla voisimme jotenkin arvottaa kulttuuriamme, vaikkapa vain siksi, että yhdistyksemme säännöt velvoittavat monenlaiseen?
Yhdistyksemme tarkoituksena kun on esimerkiksi pukkilalaisen kulttuuritoiminnan sekä kuntalaisten omaehtoisen kulttuuriharrastuksen edistäminen ja pukkilalaisen kulttuurin näkyvyyden parantaminen. Kulttuurimyönteistä henkeäkin pitäisi luoda ja ylläpitää.
Tehdäänpä koe. Olemme nyt jo varmaankin niin sivistyneitä, että Unto Mononenkin (tai Reijo Taipale, miten haluatte) saa armon silmissämme, vaikkapa niin ajatellen, että jos kerran Olavi Virtakin…
Onko siis kulttuuria, jos kerrallinen Musiikkia tupaan -vieraamme, oopperalaulaja Henrik Lamberg, esittää Satumaa-tangon ja vielä flyygelin säestyksellä?
Entä jos joku tavallinen ihminen esittää Satumaa-tangon karaokeillassa mutta mestarillisesti?
Mutta onko kulttuuria, jos joku esittää karaokeillassa Satumaa-tangon kurjasti?
Löydämme siis ehkä ainakin yhden kriteerin, laadun. Ja toisenkin, omat mieltymyksemme. Kulttuuriyhdistyksemme lukupiireissä olen oppinut ainakin sen, että makumme ovat kovin erilaisia. Tekisi mieli lopettaa omien lempikirjojen esittely, kun niille monesti vain tuhahdetaan. En taida silti malttaa, sillä olen itse samanlainen. Jos ei kiinnosta, en lue.
Kuinka kukaan sopiikaan arvioimaan kriteerejämme? Miten kukaan toinen voi sanoa, että mieltymyksesi on ihan kehittymätön, lapsellinen, epäkulturelli?
Mutta toisaalta – pitäisikö silti kulttuuriamme voida jotenkin arvottaa, vaikka niiden sääntöjen takia? Voisimmeko ajatella niin, että mitä hiotumpi, taitavampi ja onnistuneempi kulttuurin nimissä tarjottu teos tai tapahtuma on, sitä varmemmin se nousee einoleinoasteikolla riman yli?
Mutta pudotan suuren viisauteni maan tasalle.
Olin puolisoni kanssa äskettäin kylpylämatkalla. Illalla hotellin aulassa esiintyi lähikunnan ”harrastekuoro”, kuten se esiteltiin, viitisentoista tavanomaisen kirkkokuorolaisen ikäluokkaa olevaa laulajaa. Huonojalkaisimpien kuorolaisten piti istahtaa hetkeksi aina muutaman kappaleen jälkeen.
Mutta kuoro oli toiminut 35 vuotta.
Taiteellisesta laadusta ei voinut puhua. Esitykset olivat kuitenkin liikuttavia, laulajat tosissaan, kaikki yrittivät parhaansa. Naisilla pitkät leningit, miehillä tummat puvut.Samanikäinen yleisö palkitsi esitykset aplodein. Kukaan ei lähtenyt kesken pois.
Pohdimme jälkeenpäin, oliko konsertti kulttuuria. Tulimme siihen tulokseen, että koko kysymys on järjetön.
Tai sitten vastauksemme voisi löytyä Taisto Muhosen kauniista arviosta, jonka hän kirjoitti erääseen sähköpostiviestiin:
”Mielestäni parasta kulttuurityötä olisi auttaa ihmisiä ymmärtämään kotiseutunsa ainutlaatuisuus ja lähtökohdastaan riippumatta kiintymään siihen.”
Mikä siis kenenkin henkeä liikuttaa… Vaikkapa Nousiaisten Laulajat…
Otan Leinon runon uuteen käsittelyyn, sovitan ja muutan sen kahta viime säkeistöä hieman. Mikä siis se kyltyyri on? Kas näin:
Se on yhdelle ooppera-kyyri,/ ja toiselle jatsin molli-dyyri,/ ja ehkä lukemisen huvi syyri/ tai Koivulinna-hyyri./
Tuhatkarvainen on kyltyyri –/ se on Kiinassa Kiinan myyri –/ mut siitä pitäkäämme huoli jyyri/ ettei se ois vain – karrikatyyri./”
Siis: ”…ettei se ois vain – karrikatyyri…”
Siitä vaarasta, että kulttuurimme olisi vain pilakuvan aiheeksi kelpaavaa, tarjoilen kaksi esimerkkiä.
Muuan Joel Lehtosen Putkinotko-kirjojen sankareista on maisteri Väinö LeopoldBongman. Hän oli saapunut Sydän-Savoon muinaismuistoyhdistyksen stipendiaattina kokoilemaan talteen ”uuden kansallisen Suomen rakennustarpeita”. Elettiin siis sadan vuoden takaista maailmaa.
Bongman kohosi lapsellisessa ihanteellisuudessaan karrikatyyrin mittasuhteisiin.
Hän äkkäsi erään talon karjakujalla pystyn kiven, arveli sen vanhaksi muistomerkiksi, piirsi siitä kuvan ”yltä ja alta”, ihasteli löytöään ja kysyi sitten innoissaan isännältä, mikä kallisarvoinen muistoesine se mahtoi olla, miksi se siihen oli aikoinaan pystytetty. Isäntä vastasi:
’Sitä vartenhan se pantiin siihen toissa kesänä, että sika saisi kylkeään siinä kyyhnytellä…”
Toinen esimerkki on sukua äskeiselle Satumaa-äänestykselle. Sen motoksi sopii neuvostolaisen futuristikirjailijan Daniil Harmsin tuomio:
”Yrität muka jotakin – ja sitten onkin jo liian myöhäistä.”
Esitän näet pikku laulun, tässä blogissa kuvitteellisesti. Epäilen, että alkuperäissävel on Schubertin ja teksti ehkä Pushkinia. Itse sijoitan esitykseni pilakuvien aiheiden nippuun, siitäkin huolimatta, että laulu osoitetaan aina tilaisuuden naisille – ja suoraan sydämiin:
”Mä Teille laadin,/ yhden pienen serenadin,/ niin makean kuin/ vattulimonadin.”
Siinä kaikki.
Juha Mauno
Juhlapuhe Pukkilan Kulttuuriyhdistyksen viisivuotisjuhlassa 14.12.2018.
Voit kommentoida blogia oikealla ylhäällä olevalla palautelomakkeella. Kommenttisi ja nimesi lisätään harkinnan mukaan blogin yhteyteen. Mainitse kommentin yhteydessä blogin nimi.