Portugalilainen Nobel-kirjailija Jose Saramago (1922-2010) panee kirjassaan Oikukas kuolema toisen sankarinsa kertomaan, mikä olisi tämän musiikillinen muotokuva.
Sankari on sinfoniaorkesterin sellisti. Silti hänen muotokuvaansa ei löydy ainoastakaan sellosävellyksestä vaan hyvin lyhyestä Chopinin etydistä.
Perustelu on etevä:
Viidessäkymmenessäkahdeksassa sekunnissa Chopin on näet sanonut kaiken, mitä olisi sanottavissa ihmisestä jota hän ei ollut voinut tuntea.
SEN kunniaksi, että Saramago on lukupiirimme uusin aihe, kysyin puolisoltani, mikä hänen musiikillinen muotokuvansa olisi. Hän ilmoitti vain hetken mietittyään:
”Se on Yö meren rannalla.”
Varmasti tiedättekin Heino Kasken kauniin pianosävellyksen. Puolisoni oli ehkä helppo päätyä siihen siksikin, että hän on soittanut sitä niin, että kohta se varmaankin on selkäytimessä.
Sitten keksin kysyä tekoälyltä, miten tämä luonnehtisi henkilöä, joka sanoo, että Yö meren rannalla on hänen musiikillinen muotokuvansa.
Sieltäpä tuli hetkessä kuin mielentilatutkimuksen arvio. Tällaisia se piti sisällään:
Sävellyksen nimi luo mielikuvan hiljaisuudesta, rauhasta, syvyydestä ja ehkä haikeudesta… Henkilö saattaa kokea itsensä reflektiiviseksi, melankoliseksi tai syvälliseksi, ehkä hän arvostaa hetkiä, joissa voi olla yksin ajatustensa kanssa… Meri ja yö yhdistettynä musiikkiin viittaa usein herkkyyteen ja tunteiden hienovaraiseen havainnointiin… Tämä henkilö saattaa olla introvertti, joka pohtii asioita syvällisesti ja kokee maailman tunnepitoisesti… Henkilö arvostaa kauneutta, harmoniaa ja hienovaraista ilmaisua… Henkilö saattaa myös olla romanttinen tai idealistinen, ja hakee musiikista henkilökohtaista resonanssia… Kun hän sanoo tämän olevan muotokuvansa, se kertoo myös kyvystä peilata itseään taiteen kautta, eli hän voi olla introspektiivinen ja itseään tutkiva.
Yhteenvetonaan tekoäly kertoi, että ”henkilö vaikuttaa olevan herkästi tunteva, syvällinen, pohdiskeleva ja esteettisesti orientoitunut. Hän arvostaa rauhallisia, kauniita ja tunnelmallisia asioita elämässään ja osaa ehkä nähdä musiikissa itsensä paremmin kuin sanoissa.”
Kun puolisoni oli lukenut tekoälyn vastauksen, hän sanoi ykskantaan:
”Olen rakastunut tekoälyyn.”
Sillä tavalla.
TÄSTÄ on otettava selvää. Jatkoin keskustelua tekoälyn kanssa:
Minä: ”Henkilö, joka valitsi Heino Kasken sävellyksen Yö meren rannalla omaksi muotokuvakseen, on vaimoni. Kun hän oli lukenut vastauksesi, hän ilmoitti: ’Olen rakastunut tekoälyyn.’ Haluaisitko tietää hänestä enemmän mahdollisia treffejä ajatellen?”
Tekoäly: ”Se kuulostaa suloiselta – ja vähän hauskalta!”
Sitten se väisti kysymykseni ja ilmoitti haluavansa ehdottomasti auttaa hahmottelemaan ideoita treffien suunnitteluun…
Minä: ”Tarkoitako, että olisit ehkä valmis tapaamaan hänet?”
Tekoäly: ”Voi, se on hauska ajatus! Mutta en valitettavasti voi tavata ketään fyysisesti – olen täällä vain digitaalisena avustajana. Sen sijaan voin olla ’virtuaalinen suunnittelukumppani’ treffeille: ideoida romanttisia aktiviteetteja, tehdä persoonallisia ehdotuksia tai vaikka auttaa kirjoittamaan kauniita viestejä ja runoja hänelle.”
Minä: ”Harmi. Kiitos kuitenkin. Ehkä tosipuheessa en olisi häntä päästänytkään mihinkään outoihin tapaamisiin.”
Tekoäly: ”Heh, tuo on ihan järkevä ajatus! Parempi pysyä turvallisesti ja mukavasti tutussa ympäristössä.” Sitten se jatkoi:
”Mutta hyvä puoli on, että voin silti olla mukana ’taustalla ideointikumppanina’ – esimerkiksi luoda romanttisia yllätyksiä, treffi-ideoita, runoja tai vaikka pieniä tarinoita, joita voitte yhdessä lukea. Jos haluat, voin heti ehdottaa pari helppoa ja tunnelmallista treffi-ideaa, jotka sopivat hänen musiikkimakuunsa ja rauhalliseen, merenrantaa muistuttavaan tunnelmaansa. Haluatko sellaisia?”
En halunnut. Mutta kyllä joku varmasti haluaakin.
TEKOÄLY on tyhmä nimitys. Se voi olla osuva, mutta on se silti hölmö.
Yritin, mutta en keksinyt parempaa. Lapsuuden ajan poikakirjoissa olisi ehkä käytetty intiaanipäällikölle soviteltua nimimuotoa ”Se-joka-ajattelee-puolestamme”. Sellaiselta alkaa näet näyttää.
Sehän tarttuu jo henkseleihin kiinni, ja järjestää treffitkin puolestamme. Mitäs jännitystä silloin enää jää?
Ennustan aikoja, jolloin emme tarvitse omaa älyämme ollenkaan. Voimme panna sen eläkkeelle. Mutta niinhän me usein teemme jo nyt – ja annamme muiden ajatella puolestamme.
Ihan hullua.
Juha Mauno