Kritiikin makeudesta

AMMATTIKRIITIKKO Axa Sorjanen kirjoitti Ylen uutissivuille (1.5.) provosoivan omakohtaisen tarinan. Hän oli ”pakottanut itsensä” katsomaan Ylellä esitettäviä Poirot-elokuvia ja -sarjoja, ja sivalsi Agatha Christietäkin.

Niissä on jos jonkinlaisia puutteita. Ei siis ihme, että ne ovat vanhainkotien suosikkiohjelmia. ”…kriitikot vihaavat, mutta vanhukset rakastavat…”

Tutustukaapa.

Kirjoittaja epäilee hetken kyllä itsekin rooliaan:

”Olen kritisoinut Yleä siitä, että se esittää uudestaan ja uudestaan Poiroteja, vaikka niitä ei voi millään mittarilla pitää laatudraamana.

Hetkinen. Miten niin ei voi pitää laatudraamana? Kuka määrittelee, mitä on laatu? Kenen katse näkee oikein? Minun, keski-ikäisen, työkseni elävää kuvaa tekevän ja katsovan miehen, vai jonkun muun katse? Kuka saa puhua tv-ohjelmien laadusta? Voiko siitä ylipäätään puhua?”

Ajatus kuitenkin karkaa kirjoittajan käsistä. Hän solahtaa nopeasti takaisin asiantuntijan rooliinsa, vaikka siis epäili asiantuntijuuden arvoa.

Vai voimmeko ollenkaan kutsua kulttuurikriitikkoa ”asiantuntijaksi”?

EI OLE varmastikaan ensimmäinen kerta, kun kriitikko epäilee itseäänkin. Jokainen kerta on kuitenkin vaarallinen. Voihan olla, että yleisö ymmärtää itsekin ja hylkää lopullisesti kritiikit. Yleisöhän voi näet huomata:

Sehän on sittenkin vain yhden ihmisen mielipide!

Tietenkin kriitikko kasvattaa ja opastaa syvemmälle teokseen, elävöittää siihen tutustumista.

Tietenkin suurin linjoin katsottuna on hyvää ja kestävää sekä vastapainoksi huonoa ja ohikiitävää, ja eniten siltä väliltä. Teoksia voi siis luokitella laadunkin perusteella. Tulos on kuitenkin lopulta tämä:

Kokemus on viime kädessä henkilökohtainen. (Tämän voi helposti tunnistaa vaikkapa Pukkilan kulttuuriyhdistyksen lukupiirissä…)

Vai olisiko kriitikon mielipide sittenkin objektiivisempi, ikään kuin todenperäisempi ja siis oikeampi? Jos se perustuu yleismaailmallisiin laatumittareihin? Tai tuoko opiskelu ja alituinen kulttuuristen aiheiden parissa seikkailu sellaista tietämystä, että se edessä on vain kiltisti paljastettava pää?

Höpsis.

Muiden kriitikoiden joukkoon ammattikriitikon nerollisuus sopii. Siellä on riittävän kultivoitua maaperää. Mutta keskivertoiselle kulttuurinkuluttajalle sen osoittelu, että koska Poirot ei ole laatua, sitä ei oikeastaan kannattaisi lukea ja katsoa, on ylimielistä hienostelua.

Älkäämme siis juosko liikaa kritiikkien perässä. Ajatelkaamme itse. Parhaiten oman ajattelun ja kokemuksen kautta syntyneen havainnon merkityksen huomaa, kun lukee kritiikin vasta jälkikäteen. Voi syntyä jopa nolostuttava tunne:

”No enpäs osannut tuotakaan huomata…”

SAMAA sukua, joskin ehkä vielä haitallisempaa, on ravata mainoksen ja suuren julkisuuden perässä. Pahimmillaan tämä ilmenee niin, että kun televisiossa on illalla käsitelty jotain kirjaa, siitä on seuraavana aamuna Vantaan kirjastoihin jätetty jo 150 varausta. Ja vain siis siksi, että kirja sai julkisuutta.

Ja samaan aikaan kirjastot tarjoavat sadoin hyllymetrein sellaisia teoksia, joiden kestokykyä ovat vuodet jo koetelleet. On näet aika etevä ajatus odottaa ja katsoa, miten kaikille päiväperhosille käy. Kymmenen vuoden kuluttua näkee, jäivätkö ne eloon vai olivatko ne vain mainonnan puhalluksia.

Enkä malta olla siteeraamatta mainion Taistomme (Muhonen) viisasta ajatusta:

”Jos kirjaa ei voi lukea useammin kuin kerran, on kyseenalaista, kannattiko sitä lukea edes ensimmäistä kertaa.”

Mutta, harmi, siinäkään emme voi luottaa kriitikon sanaan. Hänhän kirjoittaa oman makunsa ja omien mieltymyksiensä mukaan. Minun mieltymykseni voivat olla ihan toisenlaiset.

Olin nyt kritiikin kriitikko. Tuntuu makealta. Saakohan oikea kriitikko samoja tuntemisia?

Ja muistakaa, edellä kirjoitettu on vain yhden ihmisen mielipide, joskin kovin laatutietoinen. Tai pyh!

Juha Mauno