Lapsena en ollut ruma enkä kaunis –
en ollut ilkeä tai uhrautuva –
olin jotain siltä väliltä.
Elin ja olin – värikäs ja iloa jakava.
Sisältä joskus siipirikkoinen –
päällä rohkeuden viitta.
Eteenpäin eläväisen mieli –
yhteismitallisiksi uskoin ilot ja surut,
jos vilpitön on, sydämellään elää – elämäkin antaa.
Ja antoihan elämä – antoi paljon iloa, surua, pettymyksiäkin –
kaikkea siltä väliltä, kukkuramitoin,
joskus enemmän kuin uskoi saavansa tai ansainneensa.
Ei muuta kuin eteenpäin – elämisen iloa kaivaten.
Mielipiteet voi sulkea, ajatukset yrittää tyrmätä –
kahlita tai mitätöidä ei ketään aiheettomasti voi.
Pitää toisesta huolta kantaa, itseäänkään unohtamatta.
Aika parantaa, ikä rauhoittaa, kokemukset koulivat –
on lupa uskoa hyvään huomiseen.
Takuuksi luulemassani asiassa hämmästyin.
Vanhuus ei aina tuokaan viisautta –
seesteiseksi oletettu – katoaa usein utuiseksi
Aila Pukkila
Yllä oleva teksti oli mukana niissä runoissani, joilla osallistuin Pukkilan ja Myrskylän kirjastojen Runoruhtinas 2017 -runokilpailuun.